Visit ebooknice.

com to download the full version and

explore more ebooks or textbooks

(Ebook) Schubert's Lieder and the Philosophy of

Early German Romanticism by Lisa Feurzeig ISBN
9781409447887, 9781306471053, 9781409447894,
9781472401298, 140944788X, 1306471052, 1409447898,
1472401298
_____ Click the link below to download _____
https://ebooknice.com/product/schubert-s-lieder-and-the-
philosophy-of-early-german-romanticism-5279942

Explore and download more ebooks or textbooks at ebooknice.com

Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.

(Ebook) Biota Grow 2C gather 2C cook by Loucas, Jason; Viles, James

ISBN 9781459699816, 9781743365571, 9781925268492, 1459699815,
1743365578, 1925268497

https://ebooknice.com/product/biota-grow-2c-gather-2c-cook-6661374

(Ebook) Matematik 5000+ Kurs 2c Lärobok by Lena Alfredsson, Hans

Heikne, Sanna Bodemyr ISBN 9789127456600, 9127456609

https://ebooknice.com/product/matematik-5000-kurs-2c-larobok-23848312

(Ebook) SAT II Success MATH 1C and 2C 2002 (Peterson's SAT II Success)

by Peterson's ISBN 9780768906677, 0768906679

https://ebooknice.com/product/sat-ii-success-
math-1c-and-2c-2002-peterson-s-sat-ii-success-1722018

(Ebook) Master SAT II Math 1c and 2c 4th ed (Arco Master the SAT
Subject Test: Math Levels 1 & 2) by Arco ISBN 9780768923049,
0768923042

https://ebooknice.com/product/master-sat-ii-math-1c-and-2c-4th-ed-
arco-master-the-sat-subject-test-math-levels-1-2-2326094
(Ebook) Cambridge IGCSE and O Level History Workbook 2C - Depth Study:
the United States, 1919-41 2nd Edition by Benjamin Harrison ISBN
9781398375147, 9781398375048, 1398375144, 1398375047

https://ebooknice.com/product/cambridge-igcse-and-o-level-history-
workbook-2c-depth-study-the-united-states-1919-41-2nd-edition-53538044

(Ebook) The Relevance of Romanticism: Essays on German Romantic

Philosophy by Dalia Nassar ISBN 9780199976218, 019997621X

https://ebooknice.com/product/the-relevance-of-romanticism-essays-on-
german-romantic-philosophy-6855514

(Ebook) The Philosophy and Politics of Aesthetic Experience: German

Romanticism and Critical Theory by Nathan Ross (auth.) ISBN
9783319523033, 9783319523040, 3319523031, 331952304X

https://ebooknice.com/product/the-philosophy-and-politics-of-
aesthetic-experience-german-romanticism-and-critical-theory-5882508

(Ebook) The Philosophical Foundations of Early German Romanticism by

Manfred Frank; translated by Elizabeth Millán-Zaibert ISBN
9780791459478, 9781417575763, 0791459470, 141757576X

https://ebooknice.com/product/the-philosophical-foundations-of-early-
german-romanticism-1952866

(Ebook) German Romanticism and Science: The Procreative Poetics of

Goethe, Novalis, and Ritter (Routledge Studies in Romanticism) by
Jocelyn Holland ISBN 9780203879016, 9780415993265, 0203879015,
0415993261
https://ebooknice.com/product/german-romanticism-and-science-the-
procreative-poetics-of-goethe-novalis-and-ritter-routledge-studies-in-
romanticism-1726826
Schubert’s Lieder and the Philosophy
of Early German Romanticism
 Und nur denke, daß ich denke
And but think that I am thinking
Friedrich Schlegel, “Der Hirt”

For John, who is always thinking,

and April, who loves mirrors reflecting mirrors.
 Schubert’s Lieder
and the Philosophy
of Early German Romanticism

Lisa Feurzeig
Grand Valley State University, USA
© Lisa Feurzeig 2014

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system or transmitted in any form or by any means, electronic, mechanical, photocopying,
recording or otherwise without the prior permission of the publisher.

Lisa Feurzeig has asserted her right under the Copyright, Designs and Patents Act, 1988, to
be identified as the author of this work.

Published by
Ashgate Publishing Limited Ashgate Publishing Company
Wey Court East 110 Cherry Street
Union Road Suite 3-1
Farnham Burlington, VT 05401-3818
Surrey, GU9 7PT USA
England

www.ashgate.com

British Library Cataloguing in Publication Data

A catalogue record for this book is available from the British Library

The Library of Congress has cataloged the printed edition as follows:

Feurzeig, Lisa.
Schubert’s lieder and the philosophy of early German romanticism/by Lisa Feurzeig.
pages cm
Includes bibliographical references and index.
ISBN 978-1-4094-4788-7 (hardcover : alk. paper) — ISBN 978-1-4094-4789-4
(ebook) — ISBN 978-1-4724-0129-8 (epub) 1. Schubert, Franz, 1797-1828. Songs. 2.
Romanticism—Germany—History—18th century. I. Title.
ML410.S3F39 2013
780.9’034—dc23
2013019345

ISBN 9781409447887 (hbk)

ISBN 9781409447894 (ebk–PDF)
ISBN 978-1-4724-0129-8 (ebk–ePUB)

V
 Contents

List of Tables   vii

List of Musical Examples   ix
List of Abbreviations   xi
Preface and Acknowledgements   xiii

1 The Berlin/Jena Romantics   1

2 Case Study: “Die Berge” and Schubert as Abstract Thinker   35

3 Early Romantic Hermeneutics   51

4 Nature at Twilight: Schlegel’s and Schubert’s Abendröte   63

5 Religion by Night: Schubert’s Novalis Settings   129

6 Creation in the Forest: “Im Walde”   167

Bibliography   187
Index   195
This page has been left blank intentionally
 List of Tables

2.1 Compositional design of “Die Berge”   41

4.1 The structure of Schlegel’s Abendröte cycle   65

4.2 Thematic emphases in Abendröte   66
4.3 Verbal syntax and musical structure in the
final section of “Abendröte”   77
4.4 The form of “Der Knabe”   83
4.5 Framing phrase and tonal plan of “Die Gebüsche”   120

5.1 Tonal plans of the Novalis songs   142

5.2 Structure of “Ich sehe dich in tausend Bildern”   157

6.1 The large-scale structure of “Im Walde”   181

6.2 Multi-layered motivic design of “Im Walde”   184
This page has been left blank intentionally
 List of Musical Examples

2.1 “Die Berge,” mm. 4–14 38

2.2 “Die Berge,” mm. 32–42 40

4.1 “Abendröte,” mm. 1–16 75

4.2 “Abendröte,” motive alterations 77
4.3 “Die Vögel,” mm. 1–10 81
4.4 “Die Vögel,” mm. 18–24 82
4.5 “Der Knabe,” mm. 1–4 84
4.6 “Der Knabe,” mm. 13–18 85
4.7 “Der Knabe,” mm. 33–6 85
4.8 “Der Knabe,” mm. 87–90 86
4.9 “Der Fluß,” mm. 1–8 90
4.10 “Der Fluß,” mm. 18–25 92
4.11 “Der Fluß,” mm. 28–35 94
4.12 “Die Rose,” mm. 9–13 97
4.13 “Die Rose,” mm. 38–43 97
4.14 “Der Schmetterling,” mm. 1–10 100
4.15 “Der Wanderer,” mm. 1–7 103
4.16 “Der Wanderer,” mm. 8–10 and 21–2 105
4.17 “Blanka,” mm. 1–8 110
4.18 “Das Mädchen,” mm. 1–14 111
4.19 “Die Sterne,” mm. 1–8 115
4.20 “Die Sterne,” mm. 13–20 116
4.21 “Die Gebüsche,” mm. 1–6 119
4.22 “Die Gebüsche,” mm. 7–19 121

5.1 “Wenige wissen das Geheimnis der Liebe,” mm. 41–8 143
5.2 “Wenige wissen das Geheimnis der Liebe,” mm. 73–8 144
5.3 “Wenige wissen das Geheimnis der Liebe,” mm. 97–108 145
5.4 “Wenige wissen das Geheimnis der Liebe,” mm. 82–5 146
5.5 “Ich sehe dich in allen Bildern,” mm. 11–15 146
5.6 “Wenige wissen das Geheimnis der Liebe,” mm. 36–40 147
5.7 “Nachthymne,” mm. 39–43 148
5.8 “Wenn alle untreu werden,” mm. 5–8 148
5.9 Melodies of “Wenn ich ihn nur habe” and “Wenn alle untreu
werden” compared 151
5.10 “Ich sag es jedem, daß er lebt,” mm. 1–12 155
5.11 “Nachthymne,” mm. 61–72 160
x Schubert’s Lieder and the Philosophy of Early German Romanticism

5.12 “Nachthymne,” mm. 17–20 163

5.13 “Nachthymne,” mm. 56–61 163

6.1 “Im Walde,” mm. 50–61 182

 List of Abbreviations

Eph. Ephesians
GH General Hermeneutics
GL Geistliche Lieder
HC Hermeneutics and Criticism
HN Hymnen an die Nacht
KFSA Kritische Friedrich-Schlegel-Ausgabe
NSA Neue Schubert-Ausgabe
Rev. Revelations
This page has been left blank intentionally
 Preface and Acknowledgements

Preface

During the years that have been called his “years of crisis,”1 Schubert encountered
and set to music many poems stemming from the movement known in German
as the Frühromantik: early Romantic circles of writers and thinkers who gathered
in Berlin and Jena for a few brief years of intense productive engagement. These
young and rebellious intellectuals engendered an exciting hothouse atmosphere
from which sprang a rich and tangled jungle of ideas. Flourishing in the 1790s, the
intensely social and collaborative world of the Frühromantik faded just after 1800,
but its ideas have continued to influence intellectual history ever since. Schubert’s
involvement, about twenty years after they were written, with poems expressing
some of those ideas is but one of many examples.
Since the early Romantics challenged and questioned nearly everything they
encountered, it is not surprising that they were concerned with the nature of meaning
and understanding. Their interest in the theory of interpretation is reflected, for
example, in August Wilhelm Schlegel’s dialogue “Die Gemählde,” which chronicles
the discussions several members of the group conducted as they viewed the famous
Dresden art galleries. The theologian Friedrich Schleiermacher, closely connected
with the early Romantics, was a central hermeneutic theorist of the time. With
this circumstance in mind, it is quite interesting and fruitful to examine Schubert’s
settings of early Romantic poetry through a hermeneutic lens: that is, to explore
these songs in order to discover what interpretive strategies Schubert himself used
when he approached these texts and used them as a basis for his music.
This study will examine Schubert’s settings of two central figures of the
Frühromantik: thirteen of his sixteen songs on texts by Friedrich Schlegel and
all six of his settings of poetry by Friedrich von Hardenberg, whose poetic
pseudonym was Novalis. It will be argued that these nineteen songs demonstrate
three interpretive strategies that vary according to important characteristics of the
poetry and the thoughts behind it.
Interestingly, the reception histories of these two writers have been quite
contrasting. Schlegel has rarely been taken with any seriousness as a poet; his
critical and historical essays have been considered his important contributions. It
must be admitted that his poetry is characterized by a didactic awkwardness that he
never overcame. The very self-consciousness of the poems, though, while it may

1
See Werner Aderhold, Walther Dürr, and Walburga Litschauer, eds, Franz Schubert:
Jahre der Krise, 1818–1823: Bericht über das Symposion, Kassel, 30 September bis 1.
Oktober 1982 (Kassel: Bärenreiter, 1985).
xiv Schubert’s Lieder and the Philosophy of Early German Romanticism

diminish their effect as sweeping artistic experience, leads them to express their
philosophical points quite directly. I will argue that Schubert approached Schlegel’s
poems with their ideas in mind and attempted to find musical equivalents for these.
In his most successful settings of these poems, the song can be interpreted as a
diagram, or schema, of the poem’s most essential idea.
Schubert was particularly drawn to Schlegel’s poems about nature. Eleven of
his Schlegel settings were drawn from the poetic cycle Abendröte. Examination
of this cycle reveals a coherent and understandable set of ideas that are played out
in various ways throughout the twenty-two poems. Although Schubert’s settings
were composed across a span of about four years, I will consider these songs
together. My model of the interpretive strategy used by Schubert in settings from
this collection—a strategy for how to convey clear and distinct ideas by using music
in various ways to diagram the poems’ central points—is first discussed in Chapter
2, using the song “Die Berge” as a case study. This approach to composition has
much in common with the Kantian schema. In Chapter 3, I lay out some of the
general issues of interpretation raised by Schleiermacher and others at this time.
Chapter 4 then addresses the other songs in the Abendröte collection with the
ideas of Kant and Schleiermacher in mind. While these songs share certain textual
themes and some musical constructions, they also function quite separately, as
each is musically determined by specific ideas and images of its text.
Novalis, unlike Schlegel, was first acclaimed as a poet, beginning with
publications at the very end of his life and soon after his death. Only in much more
recent times has the range of his writings on other topics, including philosophy and
science, been fully recognized and appreciated. His poetry, much more evocative
than Schlegel’s, is correspondingly less explicit about the ideas that underlie it. In
his poems, Novalis evokes and relives inner experiences, while Schlegel seems
instead to design the experiences he describes so that they will fit the philosophical
points he wishes to make.
Novalis’s poetry blends religious imagery drawn from Christianity with very
strong erotic material. Schubert’s six selections from two of Novalis’s works, the
Geistliche Lieder and Hymnen an die Nacht, can be divided into two contrasting
groups. Two of the poems are among the poet’s most individual and passionate
creations, while the other four texts approach religion from a more conventional
perspective. Schubert’s interpretive strategy, as I argue in Chapter 5, was to treat
the six songs as a set. This grouping operates on two levels. First, the songs are
linked by certain musical qualities, so that they create a shared sound world. Their
shared musical material is more comprehensive than that of the Abendröte songs.
Second, they can be understood in relation to one another. Indeed, if we follow
Schubert’s clues as to the proper order of the songs, they lead to a conclusion about
which side of Novalis’s religious thought most appealed to the composer.
Schubert’s expansive setting of another nature poem by Schlegel is quite a
different sort of work. I discuss this song, “Im Walde,” in Chapter 6, where I
also suggest that Schubert’s experimental, mosaic-like construction of this song
arose because the ideas in this poem are much less comprehensible than those in
 Preface and Acknowledgements xv

Abendröte. Schubert’s interest and sympathy for the text notwithstanding, he did
not have sufficient information to design a diagram-like musical solution, as he
had with some of the Abendröte songs. In its place, he created a complex musical
edifice whose variations and repetitions reflect the evocative but incoherent images
of the text, which blends nationalistic pride with vague philosophical references to
Schlegel’s obscure cosmology.
The epigraph, “and but think that I am thinking,” comes from one of the
Abendröte texts that Schubert did not set. I choose it as an emblem for the book for
two reasons. The actual intent of the line—that the shepherd thinks about his own
thoughts—captures the emphasis on reflection that is central to the Frühromantik
and thus to this book. Read differently, though, it could be a comment from
Schubert himself, addressed to many of his listeners over the years. What happens
if we think that Schubert is thinking?

Acknowledgments

I am grateful to many people who have helped with this project in all sorts of ways.
Though many changes have occurred over the years, much of this material is drawn
from my dissertation at the University of Chicago. My dedicated dissertation
committee there included Susan Youens of the University of Notre Dame, who
remains a dear friend and mentor; Philip V. Bohlman, whose help then and in the
years since has been greatly valued; and Berthold Hoeckner. Richard Cohn was
an interested reader at the time, and has helped me since then with guidance on
recent writings in music theory. My friend from graduate school and now fairly
close neighbor at the University of Michigan, Stefano Mengozzi, read through my
book proposal and shared his suggestions in ways that helped me define the project
more clearly. I am also most appreciative of two scholars from other disciplines
who have shared their ideas with me in correspondence: Professor Manfred Frank,
philosopher, and Professor William Arctander O’Brien, literary scholar.
I am grateful to the community of Schubert scholars for many conversations
and exchanges that have informed my work. In particular, thanks to Morten Solvik
for all sorts of practical help in Vienna and for marvelous discussions; to Lorraine
Byrne Bodley for much encouragement and assistance ever since we have known
each other; to Rita Steblin and Maynard Solomon, who have both helped along the
way; and to Blake Howe and Christopher Gibbs for good conversations.
At my own institution, Grand Valley State University, several colleagues
have helped with my work. Thanks to Kurt Ellenberger and John Schuster-Craig
for discussions of songs and unusual harmonies; to Chuck Norris and Marlen
Vavříková for interest, general support, and sympathetic listening; and to Kim
Ranger of the university library for aid in finding the well-hidden! Thanks also to
many students over the years whose approaches to Romantic song have fascinated
and inspired me. There are more than I can mention here; some notable names are
xvi Schubert’s Lieder and the Philosophy of Early German Romanticism

JoLynn Holcomb, Karisa Werdon, Michael York, Lydia Hall, Courtney Irish, Kait
LaPorte, Loretta Lanning, Theresa Zapata, Daniel Rhode, and Rebecca Sikina.
I recently had the good fortune to meet a neighbor on a bus who took a great interest
in this project. Amy Pattullo, trained as a philosopher and greatly interested in music
and ideas about music, listened to songs with me, considered my interpretations, and
asked penetrating questions. Another friend and neighbor, Michelle Quesnel, offered
much support in the final weeks—thanks for taking April to the beach!
During the final stages of writing, my mother, Nanni Feurzeig, used her
professional editing skill to read for clarity and continuity. My late father, Wally
Feurzeig, a great lover of music, shared his thoughts as well. Thanks to them for
these contributions, and for much support throughout my life.
During the many years when these songs and ideas have occupied me, my
partner in research and life, John Sienicki, has been an invaluable contributor.
His knowledge of the German philosophical traditions of the time has greatly
informed my work. On the more practical side, he generously entered all the music
examples into Sibelius. This book is dedicated to him, and to our daughter, April
Feurzeig, for her patience and understanding during this long process.
 Chapter 1
The Berlin/Jena Romantics

Philosophy, history, sociology, politics, poetry, music, and visual art are tied
to this high period [Hoch-Zeit] of the German spirit; we recognize ever more
clearly that our life questions were already theirs, that theirs have newly become
ours, and thus historical observation is linked to the active present. Therefore, we
cannot learn enough about these people who passed away more than a century
ago: what they thought, what they taught, what they accomplished. It is not at all
simple antiquarian curiosity that moves the researcher and lover of history here;
it has to do with our most significant daily concerns.
Josef Körner1

For too long this approach has let a literary tail wag a cultural and philosophical
dog. Yet romantic literature was only one part of a broader intellectual and
cultural movement, and it is intelligible only in the light of romantic philosophy,
especially its epistemology, metaphysics, ethics, and politics. If the romantics
gave pride of place to the aesthetic, giving it superiority to philosophy as a guide
to truth, that was only for all too epistemological and metaphysical reasons.
Frederick C. Beiser2

The writers of the early Romantic movement made advances in so many fields that
the meaning and importance of their work is still the subject of debate, particularly
as their ideas are often deliberately and tantalizingly evasive. It is far beyond the
scope of this book to give a comprehensive account of early Romanticism, known
in German as the Frühromantik. Rather, this chapter presents an overview of
the movement’s central people, how they interacted with one another, and some
of their ideas. There are no new discoveries or interpretations here, but rather a

1
“Philosophie, Geschichte, Soziologie, Politik, Dichtung, Musik und Bildkunst
knüpfen wieder an jene Hoch-Zeit deutschen Geistes an; wir erkennen immer besser, daß
unsere Lebensfragen schon die ihren waren, die ihren neuerdings unsere geworden sind,
und so verbindet sich geschichtliche Betrachtung mit tätiger Gegenwart. Nicht genug kann
man darum erfahren von jenen vor einem Jahrhundert schon dahingegangenen Menschen,
was sie dachten, was sie lehrten, was sie wirkten. Keineswegs nur antiquarische Wißbegier
bewegt hier den Forscher und Geschichtsfreund, es handelt sich um höchst tagläufige
Sache.” Krisenjahre der Frühromantik, 2nd ed. (3 vols., Bern and Munich: Francke
Verlag, 1969), vol. 1, pp. ix–x. All translations are my own unless otherwise identified.
2
The Romantic Imperative: The Concept of Early German Romanticism (Cambridge,
MA: Harvard University Press, 2003), pp. ix–x.
2
Schubert’s Lieder and the Philosophy of Early German Romanticism

summary of material that is available elsewhere (much of it only in German), but

not conveniently gathered in one place. Throughout this chapter, references point
the reader to fuller discussions of various topics.
While the early Romantic movement began in the 1790s and peaked in Jena
and Berlin around 1800, most of its central figures remained active in European
intellectual life for the next two or three decades. Since this chapter is intended
as background for the discussions of poetry and song later in the book, and since
most of that poetry stems from the early period, the overview presented here
stops just after 1801, when the early Romantic circle in Jena was dissolved. This
means that some very interesting material is left out, including August Wilhelm
Schlegel’s years in the household of Mme. de Staël, the Schlegel brothers’ lectures
in Vienna, and the movement’s later tendency toward political conservatism and
religious mysticism. I touch on those topics in Chapter 6, as the poem “Im Walde”
dates from that later time. One of the central questions about early Romanticism
is whether these later developments should be interpreted as a drastic shift or a
natural continuation of its early stages. I will leave that question unanswered here,
though, as the discussion below will demonstrate, the movement seemed to thrive
on tension and contradiction even in its early years.
Interdisciplinary to the core, the Romantic movement invites investigations
that cross boundaries. This study, for example, encompasses topics from literature,
music, philosophy, and history. I hope that it will attract a broad readership,
ranging from scholars in those disciplines to educated readers from the general
public. While the Romantic writers and composer studied here were German and
Austrian, their concerns were universal, so it is my intent to make their ideas
accessible in English to readers who may not have studied German.
The early Romantic movement was quite short-lived and its ideas rather
esoteric; the later stages of the movement are more familiar. Thus, readers who
have not explored this material before may expect early Romantic poetry and
its musical settings to be relatively simple, emphasizing emotional experience.
Scholars of the period, on the other hand, recognize its intense complexity. Rather
than simply embracing feeling over reason, thinkers around 1800 struggled to
reconcile the two, and as a result, early Romanticism was often more intellectual
than emotional. Furthermore, the separation into academic disciplines that we
know today was far less developed then: science, creative writing, philosophy,
history, and theology were all experienced as overlapping domains. It was quite
common for a single individual to work in several of these areas, and even
someone who remained within one discipline would most likely know and follow
developments in several others.3

3
William Arctander O’Brien provides some perspective that helps to explain the
reception of the Romantic movement as simple and emotional: “Romanticism’s innovations
in philosophy, poetics, politics, and religion have been obscured by a sentimentalized, even
trivialized reception that cannot be dismissed as a fiction of the English-speaking world,
for it was, in its beginnings, a product of Romanticism itself, and later, of philosophical
 3
The Berlin/Jena Romantics

Another significant factor in the development of the Frühromantik was politics.

In the 1790s, when the thinkers who would later be labeled the early Romantics
were students and young university graduates, issues of government were of
pressing importance. Not long before, Americans had established their republic;
now, just across the Rhine from Germany, another experiment was underway. The
French Revolution was exhilarating for many Germans who were frustrated by the
stagnation of their divided political state. While the violence of the Terror turned
some of those supporters away, the bold ideals of the Revolution both invited
and inspired young thinkers to consider the possibilities of new governmental
structures for Germany. Politics could not be ignored, and thus ideas about how to
organize society entered the interdisciplinary dialogues of the time.4
Because the lives and ideas of the Frühromantiker were so deeply intertwined,
it is difficult to write about either one in isolation. The movement grew out of
strong friendships and collaborations. Friedrich Schlegel, often identified as
its intellectual leader and organizer, coined the term Symphilosophie for the
collaboration he and his friends valued so highly. Both in Berlin and in Jena,
members of the group not only worked together, but lived together, in shifting
combinations that reflected their changing partnerships and allegiances. These
partnerships, particularly the sexual ones, caused scandals that set the Romantics
apart from their neighbors and eventually divided them from one another.
Since this chapter’s purpose is to give an overview of the early Romantic
movement—the people who brought it into being, the issues they cared about,
and the life and experience that characterized the movement for a few short
years—it combines biographical and theoretical elements. I begin by presenting
the Frühromantiker as individuals along with a sketch of their partnerships,
rivalries, and collaborations. Next I discuss some of their central ideas. The chapter
concludes with a section considering the characters of the two poets central to this
book, Friedrich Schlegel and Friedrich von Hardenberg (Novalis).

Idealism turned reactionary. Fichte, Tieck, and the Schlegels all eventually repudiated their
early enthusiasm for the French Revolution, and fervently embraced the Reaction. Late
Romanticism and Idealism became the filters through which Early Romanticism (or, as
it is called in German, the Frühromantik) came to be read in Germany and abroad. If
Romanticism did not exactly outlive itself, it nonetheless buried itself.” Novalis: Signs of
Revolution (Durham, NC and London: Duke University Press, 1995), p. 1.
4
Even Hegel, a philosopher who is often considered to have represented the Reaction
in his late work, had a strong allegiance to the French Revolution: on July 14, 1820, while
visiting Dresden, he proposed a toast to the storming of the Bastille. “Needless to say, those
around Hegel were astonished; the old man had not only bought them the finest champagne
available, he was drinking to the Revolution at the height of the reaction and at a time when
he himself might have been in danger.” Terry Pinkard, Hegel: A Biography (Cambridge:
Cambridge University Press, 2000), p. 451.
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
minkälainen löpertely! He eivät väsyneet vuoroon ihailemasta ja
nauramasta tätä kummallisen kankeata, kapeaan pukuun puettua
uutta olentoa, joka oli niin aivan erillainen muista käytökseltään ja
vaatetukseltaan. Miksipä häntä olisi haremiin tuotu, arvelivat he, ellei
jotta hän tulisi sen asukkaaksi? Tunsivatko he mustasukkaisuutta?
Koskapa kilpailla sen nuolista on vapaaksi päässyt? Näillä
taitamattomilla, tahdottomilla sisään teljetyillä luonnonlapsilla oli
kuitenkin vapaus nauraa, itkeä, puhua, ihmetellä, rakastaa, vihata,
panetella — tehdä kaikkea, paitsi ajatella. Neljäntoista vuotiaat
arvelivat että uusi suosikki ehkä oli heitä vanhempi. Ja Hagar
ymmärsi turkinkieltä.

Orjattaret tarjosivat dadeleita ja hillottuja ruusuja. Nuo helmillä

koristetut ahmivat makeisia, kuten ahnaat lapset. Tanssiattaret
odottivat saavansa käskyä tanssimiseen, mutta he pettyivät. Tänään
ei tanssista huolittu.

Haremin vahvat silkkiverhot vedettiin sivulle päin ja sisään astui

eunukkirivin välissä, ei nuori Ahmed, jota Hagar pelkäsi, vaan
seitsemän vuotias poika, niin ihana kuin kuva. Hänet nähdessään
kaikki haremin asukkaat viskasivat itsensä alas, kasvot lattiaverhoja
vasten. Muukalaiselle tehtiin viittaus, ja hänen täytyi samoin kuin
muittenkin osottaa kunnioitustansa. Toinen viittaus, ja kaikki
nousivat seisaalle. Mutta nyt ei noiden vihattavien huntujen tarvinnut
peittää kaikkea suloutta miesten silmiltä. Tämän pojan edessä kaikki
hunnut maahan pudotettiin. Hänen, joka oli kaikkien herra, piti
näkemän kaikki.

Mikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten

muut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten tahi
iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan ikänsä
kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo ennaltaan
olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan. Hänen
syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus. Hän oli
kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut olemaan
päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu
käyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana,
kukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen silkkiin
ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä koristeltuun
päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin kalifien
jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili seurasi
häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle tätä pyhää
paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin herra.

Tämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä

salin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin
monista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman iso-
äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden
sanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan
päällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua
samallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä
ei muu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli
jälleen seisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.

Seitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon

esine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän
silmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän
katseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille. Se
oli selam, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille, kiirehti
askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman tien kuin
tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.
 Kun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa
siinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä
hellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun
esiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi oli
poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää,
antaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne
Bosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi
kirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä, että
korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän
tahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi
hänen selaminsa?

Mitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti,

hän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli saanut
kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen Hagarin
luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski hänen jalkansa
päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian tarkoituksen.
Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota. Vähemmän
sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet nenäliinan
käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan
lahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen
puolisonsa.

Ennenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä

hämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti
ollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin.
Orjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.

Oliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän
katseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut
viehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita peittivät
persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit Samarkandista.
Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone, ja
vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos
matalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan
kaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren,
lukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen
rannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella kimalteli
vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi luotettava, oli
varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko ikkunan eteen.

Tunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta,

huokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti
tarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista
astui sisälle.

"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?"

Orjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä

vastausta oli aivan helppo käsittää.

"Mutta minä en tahdo kauemmin odottaa. Saata minua ulos! Minä

tahdon ratsastaa takaisin kaleerini luo satamarantaan."

Orjatar aukasi oven, osottaen kahta aseellista mustaa eunukkia,

jotka seisoivat käytävässä. Mahdotonta oli paeta. Hagar jäi jälleen
yksin. Mitä varten kaikki tämä oli tehty? Eräs asia johtui hänen
mieleensä, joka samalla häntä viehätti ja hirvitti, valloitti hänen
mielensä, syrjäyttäen kaikki muut vaikutukset: Narsissa kukka!

Vaivoin saattoi hän hillitä kuohuvia tunteitaan. Ovi avattiin. Sisään

astui suurvisiiri Kuprili, puolustellen itseään sillä, että hänen täytyi
saattaa sulttaani takaisin palatsiinsa. Tämän mahtavan visiirin käytös
ja puhetapa oli nähtävästi muuttunut. Hän jäi seisomaan istuvan
vankinsa eteen ja osotti hänelle sellaista ihailua kuin kuvanveistäjä
jumalankuvalle, jonka hän itse on veistänyt ja asettanut siihen
paikkaan, jossa hän sen luulee parahiten vaikuttavan.

"Uskottoman tytär", sanoi suurvisiiri juhlallisesti turkinkielellä,

"kiitä profeetaa, että olet päässyt minun herrani armoihin! Suvaitse
suoda orjallesi anteeksi, että hän ensin sinua nähdessänsä
tyhmyydessään, ajatteli vähemmän ylhäistä liittoa. Profeeta on
paremmin selittänyt minulle sinun etevät ominaisuutesi. Maailman
viisain tähtien tutkia, pyhä dervishi Hussein Ben Ali, on tänä yönä
valvonut Suleiman kioskin luona ja tähdet ovat hänelle ilmoittaneet
taivaan ennusmerkit. Läntisen taivaanrannan yli oli noussut merkki,
joka ennusti voittoa ja kunniaa uskollisten kalifille. Olen siitä
käsittänyt, että sinä olet se valittu, sekä ett'ei sinun arvoistasi
asemaa ole muualla kuin meidän suuren profeetamme varjon
rinnalla. Suo anteeksi palveliallesi, ett'ei hän ole tahtonut antaa
päivääkään hukkaan mennä, saadaksensa varmuutta tähtien
ennustuksesta, esittämällä sinua ylhäiselle herrallensa, jonka silmille
Allah suokoon maata hedelmälliseksi tekevän auringon loiston. Sinä
olet löytänyt armon hänen ylhäisissä silmissään, jotka maailmoja
vapistuttavat ja minä olen ensimmäinen, joka alammaisuudessa
jalkojesi juuressa kunnioitustani osotan."

Näin sanoen viskasi tuo kaikkivaltias suurvisiiri itsensä leposohvan

eteen ja suuteli Hagarin jalkoja. Hagar ei niitä vetänyt pois. Hän oli
ehtinyt käsittämään, vaikk'ei miettimään kohtalonsa vaihtelua.
Nähdessään Kuprilin jalkainsa juuressa, tunsi hän millainen valta
hänellä oli, ja tämä tunne ensin oli vastustamattoman valtava.
Osmanin vaipuva tähti hallitsi vielä itäistä Eurooppaa ja läntistä
Aasiaa. Nämät maailman-osat, nämät summattomat kansanjoukot
viskasivat nyt Kuprilin henkilössä itsensä Hagarin jalkojen juureen.
Näihin asti ei nainen noitten raakalaisten silmissä merkinnyt muuta
kuin himoa: heidän tuli nyt oppia tuntemaan häntä ajattelevana
olentona. Hagar ymmärsi, että hän oli tullut palatsijuonen aseeksi ja
oli kyllin viisas havaitsemaan ylhäisen aseman vaarat. Kuprili suuteli
hänen jalkojaan siinä salaisessa tarkoituksessa, että hän käyttäisi
Hagaria valtansa aseena. Hänen kauttaan tahtoi hän hallita nuorta
sulttaania, ja jos Hagar tähän havaittiin kelvottomaksi, tulisi hän
katoamaan, kuten moni ennen häntä, jonakin yönä Bosporin
vilpoisiin aaltoihin. Mitä muuta? Varovaisuutta, viisautta, viekkaus
viekkautta vastaan!

"Nouse!" sanoi valittu arvokkaisuudella, joka oli sekä

synnynnäinen, että myöskin opittu Kristiinan koulussa. "Jos niin on,
kuten sanot, ei valtakunnan ensimmäisen palvelian tule maata
jalkojeni juuressa; hänen tulee olla ensimmäinen neuvon-antajani.
Noin viisas mies ei varmaankaan kummeksi, että näin odottamatoin
kunnia tuottaa jonkunlaisia epäilyksiä. Uskollisten hallitsia, jolle
Jumala suokoon Suleiman voittoja ja Davidin elämän pituuden, on
vielä lapsi."

"Ylhäinen hallitsiatar, tuollainen epäilys osottaa, kuten kaikki, sinun

etevää ymmärrystäsi. Ei muhamettilaisen ole oikeus ottaa puolisoa
itselleen, ennenkuin hän on tullut kuudentoista-vuotiaaksi, mutta
meidän pyhässä koranissa ei missään kielletä valitsemasta puolisoa
ennen sitä aikaa. Minä olen edeltäkäsin ajatellut, että tämä
arveluttavalta tuntuisi. Meidän ylhäisellä herrallamme ei tule haremia
olemaan, ennenkuin hän on kuudentoista-vuotias, mutta sinulla pitää
olla asuinkertasi hänen palatsissansa, kuten hänen iso-äidillään
Kösemillä oli ennen, kuin meidän täytyi hänet poistaa, ja jossa
sulttaanin äiti Tarchan vielä asuu, hän kun nykyään on validé. Hän
on hyvä ja myöden antava; hänen korvansa on sinun huuliesi ääntä
kuuleva. Sinun pitää joka päivä pääsemän padischan luo, ensi aluksi
hänen neuvon-antajanaan, sittemmin, kun aika on tullut, hänen
ensimmäisenä puolisonaan."

"Kun se aika tulee", muistutti uusi sulttaanitar, "ei padischa enää

hoitajaa pyydä; hän on haluava yhdenikäistä eli nuorempaa
puolisoa."

Kuprili iski silmää viekkaasti.

"Ylhäinen hallitsiatar, suo minun sanoa, että sinä et ymmärrä

antaa tarpeellista arvoa ihanuutesi viehätysvoimalle ja nerosi
etevyydelle. Sinä saat yhdeksän vuotta käyttää vaikutusvoimaasi
yksin-omaisesti. Ja ensimmäisenä saat sen myöskin pitää haremissa.
Ja sinun viisaudestasi riippuu, koska tahdot valita herrallesi
nuorempia puolisoja."

"Sinä rauhoitat pelkoani, mahtava visiiri! Valtakunnan hallituksesta

en ensinkään huolehdi; sitä ei saata kykenevämpiin käsiin jättää kuin
sinun. Suurin kunnia, jota halajan, on, että voisin herraani miellyttää,
ja joka päivä selittää hänelle, miten suuret ansiot sinulla on.
Vaaditko minua tunnustamaan profeetan oppia?"

"Kalifin ensimmäinen puoliso ei saata olla muftin ja uleman apua

vailla. Muuten pakotamme miekalla ainoastaan miehiä meidän
pyhään uskoomme. Me emme tunne kristittyjen
suvaitsemattomuutta naisia kohtaan. Meidän haremissamme
viihtyvät kaikkinaiset uskontunnustukset."

Taaskin Hagarin rinnassa jotakin kuohahti, — ei hänen uskontonsa

vuoksi, mutta naisen itsetuntoa oli loukattu. Nuo raakalaiset
ylenkatsoivat naisen uskoa siksi, ett'eivät myöntäneet hänellä olevan
sielua.

"Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Muftit ja ulemat tulevat minuun

tyytymään. Sinä tiedät nyt, mahtava visiiri, että pelkäämättä uskallat
jättää herrasi kalliin henkilön minun haltuuni. Vaaditko vielä jotakin
lisäksi?"

Jos Kuprili olisi ollut yhtä suora kuin älykäs, olisi hän vastannut:
minä vaadin, että korvasi on minun luonani ja suusi sulttaanin luona.
Mutta hän vastasi:

"Orjasi ei saata mitään vaatia, hän saattaa ainoastaan rukoilla,

että hän saisi olla sinun ylhäisessä suosiossasi, kuten teräksinen
tikari kulta-lippaassa. Minä esitän sinulle ylhäisen herrani tädit:
Aischen, Fatimen ja Chanfaden. He antavat sinulle pesu-astian, jossa
kätesi peset. Suvaitsetko jo tänään muuttaa padischan palatsiin?"

"Tahdon kuusi päivää olla vieraanasi. Minä tahdon lähettää sanan

iso-isälleni, Ruben Zeville. Hänellä on kyyhkysiä Konstantinopolista;
minulla on kyyhkysiä Regensburgista."

Kuprilin otsa hänen päähineensä alla vetäytyi ryppyihin.

"Kalifi ei pyydä puolisoitaan; hän valitsee niitä."

"Sanasi ovat viisaat", vastasi Hagar levollisesti. "Minä en pyydä

iso-isäni suostumusta, minä ilmoitan hänelle, miten padischa on
osottanut minulle armoansa. Sinun pitää lukeman viestini ja hänen
viestinsä myöskin."

"Käske!" vastasi suurvisiiri.

 "Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia."

"Käske!"

"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä

Regensburgilaiset kyyhkyseni."

Vähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos

kyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja niitä
varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut
enempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri
ajatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:

"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen

vahvojen muurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman
arvokkaaksi liittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän
huolta siitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa
löytyy silkkinuoria… ja säkkejä."

Hagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko
hänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan ottanut
tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan vastaan, ei
pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen taistelunsa.
Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois kaikki muistot,
kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus ilman
pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei
löytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni
riippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo
masentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat
tehneet vain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi
haremin alentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan,
eläimelliseen elämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla,
ja koruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin
kultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta
itsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia
tahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista sekä
joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen
verkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain,
uhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä näin
vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin
halvemmaksi…

Hän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi

tahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta
rukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla.
Hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin
auttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki
on rakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.

Äkkiä hypähti hän ylös.

"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä

alennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin
hän ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi:
sanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!"

Suuttumuksen puna nousi Hagarin poskille.

"Silloin minä kysyn häneltä samati kuin hänen oli tapana kysyä
minulta: tiedätkö kuka minä olen ja kuka sinä olet? Tiedätkö että
minä olen käskiänä valtakunnassa, jonka rinnalla sinun valtakuntasi
on kuten pähkinänkuori? Oi, minä olen huoannut, olen
sanomattomasti halannut kerran päästä vertaiseksesi ja nyt olen
sinua ylhäisempi, nyt on sinun paikkasi minun jalkojeni juuressa! Älä
sano, että olet yksinvaltias valtakunnassasi, sekä että minä ostan
valtani olemalla suurvisiirin tottelevainen orjatar! Minä olen syntynyt
valtaan, kuten sinä, ja mitä sinä ansaitsematta olet perintö-
oikeudella saanut, sen minä olen viisaudella ja voimalla voittava.
Yhdeksän vuotta, ja koetetaan sitte vertailla, mitä sinä olet minun
rinnallani! Sinä ylenkatsot puolison velvollisuuksia, sinä et tahdo
taipua miehen vallan alle. Hyvä, minä olen lapsen puoliso, minä olen
yhtä itsenäinen kuin sinä; mutta minä olen, mitä sinä et saata olla,
vaikka halusta tahtoisit: herrani hallitsiatar."

Uusi sulttaanitar käveli kiivain askelin edestakaisin pehmeitten

lattiamattojen päällä. Hän oli päätöksensä tehnyt; hän oli jälleen
entisellään.

"Miksikä vapista? Arpa on langennut ja sitä ei muuttaa saata. Kyllä

tulen Kuprilin orjattareksi sillä ehdolla, että hän tulee minun
orjakseni. Tähteni, minä kiitän sinua! Sinä olet vienyt minut vallan
portaille; sinä olet kerran vievä minua sen kultaiselle valta-istuimelle.
En ole ollut mitään, tahdon kerran olla kaikki."

Hiljainen huokaus salin kynnykseltä oli vastauksena näihin

sanoihin. Sabina oli tuotu tänne suurvisiirin käskystä ja seisoi nyt
ovella hämmästyneessä odotuksessa. Tuo rehellinen Nerikentyttö oli
toivottomana pelästyksestä.

"Ne sanovat… ne sanovat, että koiraturkki on ottanut minun

rakkaan neitini!"

"Niin, kuningattareksensa, Sabina. Ja sinun pitää oleman

ensimmäisenä hovineitonani. Etkö ole iloinen noin suuresta
kunniasta?"
 "Iloinen? Jumal' armahtakoon. Olisinko minä iloinen, kun haukka
vie hienon kultakyyhkyseni?"

"Lue minulle jotakin, minä tarvitsen sanan rauhattomuutta

vastaan.
Lue 45 psalmi, Herran voidellun vihkimisvirsi!"

Sabina otti huoaten psalttariraamatun, jonka Risebergasta olivat

mukaansa saaneet, selaili sitä, mutta ei saattanut kyynelten takia
löytää vihkimisvirttä. Sen sijasta hänen silmiinsä sattui 57 psalmi: —
"Minun sieluni makaa jalopeurain keskellä, jotka ovat niinkuin tulen
liekit; ihmisten lapset, joiden hampaat ovat kuten keihäs ja nuolet, ja
heidän kielensä kuten terävä miekka. Verkon he virittävät minun
käymiseni eteen ja painavat alas minun sieluni. Korota itsesi, Jumala,
taivasten ylitse ja sinun kunniasi ylitse kaiken maailman!"…

"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin."

"Eikö ollut?" Suokaa anteeksi… "Minun jalkani on kompastunut"…

"Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!"… "Sinä, Herra, älä tee
liittoa hävityksen valta-istuimen kanssa."…

"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt
kaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni…"

13. Westfalin rauha.

Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!

 Ruskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt
taistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä,
oli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen
nälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön
tullessa piilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin
kuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä
heitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita.
Hän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt
lasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita
kaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan tule
yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla.
Rutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen kuin
korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt noissa
kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana
käytettiin sotasairaaloina!

Mutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei

koskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla
näkemän myöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa
Melanderia hänen hävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo
julmuudessa voittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta
kylää katosi muutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale
Hessenin varallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin
arvonimellä: kreivi von Holzapfel.

Ratsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä

miellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti
häntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa
enemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on. Kun
Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon
keisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000
sotamiestä, — siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa — ja sitä
paitsi 127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis murha-
enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena toivosta
seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.

Wrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja

ennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt
pois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja seisoi
jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö. Kaikki tuoksui
kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut, jotka eivät tunteneet
muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden sodan, lauloivat
lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille ääneti pimeässä
marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille sotureille. Nuori eversti,
Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois rakkaudenhaaveiluistaan,
kannusti 800 ratsumiehen etupäässä hevostansa ensimmäistä
hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle, sai kovan vastuksen,
survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja onnistui paremmin. Kolme
kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa, kolme kertaa he väistyivät.
Haavoitettuna antoi Melander kantaa itseänsä keihäitten päällä,
kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi kuula lävisti hänen ja hän kuoli.
Vastustus lakkasi, keisarillisen joukon täytyi paeta, ja nuo 127,000…
Täällä oli jotakin tehtävää ruskean hevosen ratsastajalle. Hän
ratsasti noitten pakenevien, turvattomien, repaleisten, nälkäisten
ihmisjoukkojen sekaan, joita vilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin
pitkältä kuin silmä kannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin,
viskattiin toinen toisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä
verta vuotaen maassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan
leivänpalaa. Ne, jotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat
kodittomina ja saaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja
himojen valtaan jätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja
hävittivät siellä niin perinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden
kuluttua heidän nimensä oli kaikkien vallattomien lasten pöpönä.

Ratsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä

eräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia.
Täällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti
saalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa
saaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne
vahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli
päästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli
joksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä,
Kristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja
Upsalan yliopistolle tuli Codex argenteur. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa
tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa
ruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.

Ruskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden

ratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan
sotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja kierivillä
nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon äänet samalla
kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista. Miksikä ei sotilas olisi
varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin tahi yön, tuosta lyhyestä
ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä? Noppapelin ritinää
hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja vaihdoksi toisinaan
herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona oli se saalis, joka
tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin. Ahkeruuden säästöraha ja
koronkiskurin inha kulta menivät kädestä toiseen. Hopeinen
ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja pidettiin vaihtovarana,
ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava noista 127,000:nesta.
Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi saatu verestä, kyyneleistä,
kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä: sota hävitti vielä uskon-opin ja
hyvien tapojen viimeisetkin jäännökset.

Ratsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten

yli, läpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen
rappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja
jota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi
jälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa oli
ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat
toimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat
hajonneet ja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi
molemmiksikin. Protestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa
järjestänyt oivallisen koululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta,
jonka nyt piti isiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten
127,000, tahi heidän vertaistensa joukossa.

Vihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin, Münsteriin

ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa rauhanvälittäjille,
edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä ruotsalaisille sekä molemmilla
heidän vastustajillensa. Hän kurkisti satulastaan akkunoista sisään?
nähdäksensä miten neuvottelut kävivät; hän melkein toivoi, että
niistä joku seuraus syntyisi, sillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta
poltin-ainetta, jota paitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä
odottamaton hurskas toivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta
oli rauhansopimuksia hierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot
hävitetyistä maista vuosi vuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte
aina uupuneemmiksi siksi, että vihdoin olivat ikään kuin
kuolemallaan olevan huokaukset. Ne ponnahtelivat takaisin
kivimuureista. Miksikä ruhtinaat luopuisivat vaatimuksistaan,
valtioviisaat kunnianhimostaan, sotilaat saaliistaan. Valta vastusti
valtaa, usko uskoa, vaatimukset vaatimuksia; ei kukaan tahtonut
edes ulkonaisesti osottaa rauhaa tarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei
mitään sopimusta neitsy Marian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään
suvaitsevaisuutta lutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään
hinta ollut liiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin
vaaliruhtinaan Maksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä
joka päivä, lahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi
hänen maansa hävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.

Lähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot

vastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat tulleet, oli
uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli odottaa
sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin valtakirjoista,
arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista! Kunnioitettaisiinko
Venedigin lähettilästä arvonimellä: "ylhäisyys" vai ei? Kävisikö
lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai odottaisiko, että tuo
toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he pukisivat itseänsä
vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi? Kuka saisi istua
vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän ääressä, kuka
juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka perässä? Tulisiko
keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi olisiko kullakin
pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä? Viimeksimainittu koski
kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä; arveluttavampia olivat ne tiedot,
jotka sananlennättäjät toivat sodasta. Jokainen menestys lisäsi
vaatimuksia toisella puolen ja sai toisen puolen epäilykseen. Ei, vielä
täytyisi odottaa, saattaisihan siinä tapahtua onnellinen muutos. Ja
kaiken tämän aikana, mikä kateus, mitkä juonet, mitkä salaiset
ohjesäännöt ja kavalat kiertotiet tässä keskustelujen
muurahaispesässä!

Historia, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä

tapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää
koskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta.
Ratsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin sodan
liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand III oli
uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa, hänen
perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat. Pyhimyksen
pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista. Tämä tapahtui
silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä, Ranska 40,000.
Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10 päivänä vanhaa lukua
1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas Münsterissä. Ehdot
ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä romalainen
valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen
pikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan, jonka
hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle, Ruotsille,
Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan riksiin Ruotsin
palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä vuotta sotaansa
Ranskaa vastaan.

Näin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte

Roman loistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi
uskon puolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka
tahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion
palvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei itse
käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos sitä katsoi
korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa kannalta. Sillä
taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta korkeimmat
elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti olivat voineet
innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden sijaan, jonka
ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset huonot himot, jotka
rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat pakottivat holhouksen
alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään kulkemaan taistelussa
valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat eivät hallinneet,
nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon ja yksityisen edun
etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä enään sen edestä, mikä
elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta autuudesta; puolitoista vuosi-
sataa eteen päin taisteltiin vallan, kullan ja kunnian puolesta, siksi
että omantunnonrauha oli siittänyt ajatuksen vapauden ja se taas oli
synnyttänyt kansanvapauden, joka haparoitsi etsien maaliansa
valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja kansallisuuksien aikakaudessa.

Ruskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle

seuraajalleen muutaman hetken levon.

"Mitä?" sanoi hän. "Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo

tekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen
veren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että
on pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen
hävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa
ruohoa, sillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan
työtäni!"

Hänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt

puutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui
Finsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan
valtakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät
itäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän
asujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi
ruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti
taaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän
selkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia,
olivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia
pilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien
hallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan
miekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven
nähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä
auringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka, itse
Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä
vartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan, sillä
välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata lippuansa.
Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen mies vietiin
auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät monta
kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka arveluttavasti
he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä paremmin.

Rauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli
loppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja
Suomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi
muistaa rauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut,
elänyt ja kuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se
vain kysymyksenä. Yksi, — siitä ei puhumistakaan, se koski
enimmäkseen rajaseutua. Kaksi, — siinä täytyi pitää selkänsä
vapaana. Kolme tahi useampia, — niitä vastaan oli ainoastaan yksi
ainoa parannuskeino: voitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan
vihollista enään. Kuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman
kanssa eikä enään tarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei
enään kahdesta leivänkannikasta antaa toista sotajoukon
elatukseksi, ainoaa hevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa
taalariansa kaikkia nielevään sotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat
sitä eivät uskoneet, he olivat niin usein ennenkin tulleet petetyiksi;
nuoret eivät sitä myöskään uskoneet ja kiirehtivät kuulutusta
ottamaan saadaksensa häitä pitää, ennenkuin uusi sotaväen otto
tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa sylistä. Kiitokset pidettiin
kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla vielä oli talikynttilöitä, asettivat
juhlavalkeita palamaan, toiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebooknice.com